Kohtaamisia

Kohtaaminen n:o 1

Moffan eli isoisän roolissa vuoroni oli hakea 5-vuotias lapsenlapseni päiväkodista. Tämä vuoro lankeaa minulle häpeällisen harvoin. Syy on minun ja ns. kiireitteni. Saisin toki hakea hänet useamminkin. Päiväkodin pihasta poika oli helppo bongata: hän kun oli tällä kertaa portilla vastassa. Tällaisina päivinä hän on aina erityisvarustautunut ylimääräisellä varusterepulla, johon hän on kerännyt asioita, joilla leikkiä kanssani luonamme. Hakiessamme tuota reppua hain myös mahdollisuutta ilmoittautua päiväkodin henkilökunnan edustajalle, jotta yhdessä voisimme kiittää päivästä. 

Päiväkodin rakenteissa on tämä ylellisyys, joka puuttuu peruskoululta: päivittäin tilaisuus niin aamulla kuin iltapäivällä lapsen vanhemman tai isovanhemman ja henkilökunnan edustajan kohdata toisensa kasvotusten. Mm. englantilaisessa koulussa tämä käytäntö on. Se on "reception time" - tapahtumapaikkana koulun portti.

Tällä kertaa tämä kohtaaminen jotenkin epäonnistui. Taas kerran. Ei toki aina. On niin, että "niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan". Varsin moni meistä on valmis olemaan tuo metsä. Yhtä haluttua ei ole olla tuo metsään huutaja. Mielestäni näissä päiväkodin kohtaamisissa henkilöstön tulisi jaksaa viestiä positiivisuutta joko verbaalisesti tai vaikka hymyillen. Asiakkaan olisi luontevaa vastata siihen samalla mitalla kiittäen ja arvostusta osoittaen. 

En halua, että tätä puheenvuoroani tulkitaan nyt väärin. Tämä ei ole mielensäpahoittajan puheenvuoro, eikä tässä ole kyse siitä, että uidessani joku olisi roiskuttanut päälleni vettä. 

Tämä on siksi, että tiedän asiakkaan alkavan tarpeettomastikin etsiä vikoja omasta asiakkuudestaan vanhempana, jos hänet näissä tilanteissa ohitetaan - jätetään kohtaamatta.

Kohtaaminen n:o 2

Perjantaina vaimoni, luokanopettaja, soitti pian työpaikalleen päästyään, että oli unohtanut silmälasinsa kotiin. Ymmärsin, että ilman niitä hänen oli vaikea kunnialla selvitä päivästään, kun korona-ajan kasvovisiirin opettaja saa käyttöönsä "ilman vahvuuksia". Lähdin viemään silmälasit hänelle. Onnistuin pääsemään kouluun sisälle, mutta en tarkalleen muistanut, missä vaimoni luokkahuone tuossa äskettäin peruskorjatussa koulurakennuksessa oli. Olin toki joulupukin roolissa joulun alla siellä käynyt... 

Toiseen kerrokseen päästyäni kohtasin pienen tytön. Hän oli todennäköisesti hetkeä aikaisemmin järjestänyt itselleen pikkuvälitunnin pyytämällä saada käydä WC:ssä. Hän oli korkeintaan kolmasluokkalainen - hänellä ei ollut kasvomaskia. Tyttö luki minua ja tilanettani hienosti. Hän pysähtyi ja kysyi:"Anteeksi, mitä Te etsitte?"

Vaikka hän ei osannut auttaa, hän todella tarjosi minulle kohtaamisen, jota en saa pois mielestäni. Enkä edes halua. Se, miten hän edusti itseään, vanhempiaan ja kouluaan. Olen siitä puhunut nyt varsin monelle. Nyt kirjoitan blogia hänen tavastaan toimia.

Löysin kyllä myös vaimoni luokan. Kerroin oppilaille tytöstä, jonka olin kohdannut kerrosta alempana.

- Jyrki Välimäki