Jarrumiehen ajatuksia
Kaarinan Piikkiössä sijaitsevan Kavantolan tilan mailla ystäväni Pasi Vesterinen - westarit.fi - tarjoaa zip line -elämyksiä. Vaijeriliuku on viritetty kulkemaan kauniin lammen yli. Liuku kestää runsaan puoli minuuttia. Elämyksen toteuttamiseen tarvitaan henkilökuntaa vähintään kaksi: toinen lähettää liukujan matkaan ja toinen ottaa hänet vastaan huolehtien oikein ajoitetusta ja mitoitetusta jarrutuksesta.
Perillä olevalle lavalle saapuvan liukujan vauhtia jarrutetaan köydellä, jonka toinen pää on kiinni ”rissassa”, joka liikkuu vaijerissa. Lähettäjä ja jarruttaja ovat toisiinsa yhteydessä radiopuhelimen avulla.
Eilen sain toimia jarruttajana. Olen toki harjoitellut sitä aiemminkin, mutta aina kokeneen jarruttajan läsnä ollessa. Nyt olin yksin.
Seitsemän hengen ryhmälle tuntui liuku olevan positiivinen elämys; useimmat hyödynsivät tilaisuutensa kolme kertaa.
Joitakin tuntui haittaavan se, että liu’un aikana he joutuivat pyörivään liikkeeseen, jotkut taas tuntuivat hakeneen sitä liu’un aikana.
Kun itse pääsin alkujännityksestä, huomasin pohtivani tarjoamamme elämyksen rakennetta - toki samalla tehtävääni keskittyen. Pohdin minun ja Pasin välistä työnjakoa ja vuorovaikutuksen merkitystä välillämme tapahtuman eri vaiheissa ja sitä miten tuo kaikki näyttäytyy asiakkaille onnistuessaan ja miten se näyttäytyisi heille siinä epäonnistuessamme.
Johtamisessa tarvitaan monenlaista älykkyyttä
Johtajan on myös hyvä oppia säännöllisesti analysoimaan ja kyseenalaistamaan omaa ajatteluaan.
Yhä useammin voi eri medioista lukea organisaatioiden ongelmista, joiden joko syyksi tai ainakin osasyyksi nimetään huono johtaminen. Sikäli johdon syyllistäminen on perusteltua, että johtaja vastaa kaikesta, mitä hänen alapuolellaan organisaatiossa tapahtuu. Samoin esihenkilö vastaa alaisistaan ja heidän tekemisistään tai tekemättä jättämisistään.
Miten johtajat ja esihenkilöt voivat vahtia jokaista ja jokaisen tekemistä? Eivät mitenkään. Siitä huolimatta he vastaavat. He vastaavat omalla tontillaan liiketoiminnan päätöksistä, ihmisten käyttäytymisestä ja tekemisistä.
Suuri osa esihenkilöistä kokee usein tai jopa jatkuvasti riittämättömyyden tunnetta. Myönteinen suhde itseensä, muihin ihmisiin, työhön ja muihin elämän alueisiin tukee menestystä ja hyvää elämää.
Negatiiviset tulkinnat asioista, itsestä ja muista ihmisistä altistavat ajattelun vinoutumille, joita voidaan kuvata tietynlaisina esihenkilön harhapolkuina. Niistä seuraa helposti monenlaisia ongelmia kuten stressiä, tulevaisuuden pelkoa, kiireen ja riittämättömyyden tunnetta, itsetunnon ongelmia, itseluottamuksen laskutiloja ja identiteettikriisejä.
Nämä elämää rassaavat haasteet olisi esihenkilön onnistuttava voittamaan, jotta hän voisi johtaa parhailla kyvyillään joukkojaan kohti menestystä.
Jatkuva riittämättömyyden kanssa taistelu ja muutkin henkiset haasteet ovat ratkaistavissa opettelemalla ajattelemaan älykkäästi ja kehittämään uusia ajattelutapoja erilaisiin tilanteisiin ja asioihin. Muutoksen toteuttaminen ihmisen ajattelussa, asenteissa ja toimintamalleissa vaatii itsekuria, pitkäjänteisyyttä ja vahvaa tahtoa.
Työkaluja itsensä ja oman ajattelunsa kehittämiseen esihenkilönä on olemassa. Oman elämän hyvinvointi ja työssä menestyminen kulkevat useimmiten käsi kädessä. Itsensä ja oman ajattelunsa muuttaminen ei ole vaivatonta, mutta se on erittäin palkitsevaa.
Moniälykkyysteorian kaksi keskeistä käsitettä ovat ajattelun älykkyys eli intraälykkyys ja sosiaalisen taitavuuden älykkyys eli interälykkyys. Ne ovat keskeisessä roolissa esihenkilötyössä ja muussa johtamistyössä menestymisessä.
Kolmas merkittävä alue on matemaattis-looginen älykkyys, jonka merkitys ihmisten johtamisessa on edellä mainittuja vähäisempi. Sen merkitys korostuu erityisesti strategisessa suunnittelussa, tietotekniikassa ja talousasioissa.
Opettaja opettajan mentorina?
Koska koulujen toimintakulttuurit eroavat toisistaan - tämän päivän Suomessa joskus hyvinkin paljon - työhön ohjaus on äärimmäisen tärkeää opettajan tai ohjaajan aloittaessa uudessa yksikössä.
Tähän tarkoitukseen on kunnissa erilaisia tarkistuslistoja ja mikäli tällaisia yhteisiä ei ole, koulut ovat laatineet omiaan. Työhön ohjaajana toimii joko koulun johdon edustaja tai toinen koulun toimintakulttuurin tunteva kollega.
Rehtorina toimiessani koin, että työhön ohjauksen järjestäminen kunnolla oli äärimmäisen vaikeaa ja se jäi usein toteuttamatta - kunnolla. Mentorina toimiessani olen havainnut, että se on kouluissa edelleen haastavaa. Vaikeinta lienee löytää sille riittävästi aikaa. Niinpä uutta työntekijää rohkaistaan kysymään, kun on kysyttävää. Tätä ohjetta on vaikea noudattaa - varsinkin työuraansa aloittavan työntekijän.
Tiedämme, että valmistuminen opettajaksi tai ohjaajaksi - siis muodollisen pätevyyden saaminen - ei vielä takaa selviytymistä henkilöä itseään tyydyttävällä tavalla koulun arjesta. Nuorella opettajalla tai ohjaajalla tulisi olla mahdollisuus saada kokeneen ammattilaisen tukea.
Tuen tarve voi toisaalta ilmetä opettajan tai ohjaajan työuran myöhemmissäkin vaiheissa.
Osallistuin äskettäin Uudessakaupungissa keskustelutilaisuuteen, jossa kahdeksantoista opettajan vieraana oli kirjailija Minna Rytisalo, joka yhdessä toisen opettaja-kirjailijan, turkulaisen Tommi Kinnusen, kanssa oli kirjoittanut Huokauksia luokasta -kirjan. Se koostuu noin vuoden aikana käydystä kirjeenvaihdosta, jossa päällimmäisenä aiheena on suomalaisen koululaitoksen nykytila.
Rakkaudesta lajiin
Työelämästä vanhuuseläkkeelle siirtyminen on merkittävä vaihe ihmisen elämässä. Siihen kuuluu sen ajankohtaan liittyvää hyödyn maksimoinnin järkeilyä ja toisaalta voimakkaita eron tunteita, irti päästämisen vaikeutta. Järki-ihmisiksi itsensä lukevat sanovat korostavansa ensinmainittua, kun taas tunneihmisiksi itsensä näkevät jälkimmäistä.
Itselleni eläkkeelle siirtyminen rehtorin virasta oli aikanaan tunteikas prosessi. Yritin toki olla myös järkevä. Hain eroa virastani heti, kun se oli mahdollista, jotta työnantajalla olisi mahdollisimman paljon aikaa järjestää työlleni jatkaja - tai ainakin paikalleni toinen. En suosittele samaa enää eläkkeelle siirtymistä harkitseville. Vaarana on tulla "elävänä haudatuksi", minkä itse koin.
Pikemminkin suosittelen tekemään tuon ilmoituksen vasta, kun se säädösten mukaan on viimeistään tehtävä. Tällä tavalla toimiessaan työntekijä säilyttää mahdollisimman pitkään oikeutensa työntekoon.
Alaisteni "elävänä hautaamisesta" ei mielestäni minua voi 30 vuotta kestäneen rehtoriurani aikana syyttää. Sen ymmärrän, etten osannut kuunnella jokaista eläkeikää lähestyvää alaistani oikein. Useimmat olivat valmiit siirtymään eläkkeelle, kun siihen oli mahdollisuus, mutta jotkut kokivat, ettei se ollut heidän oma valintansa. Minun olisi pitänyt rohkaista heitä jatkamaan vielä työuraansa. Niin toki opin kokemuksen myötä toimimaan.
Vanhuuseläkkeelle siirtyminen 60 vuoden ja kolmen kuukauden ikäisenä tammikuussa 2019 oli minulle kuitenkin jotakin, mihin olin vain paperilla valmis.
Kaipasin takaisin kouluun, mutta en rehtoriksi.
Sivu 1 / 9