Rakkaudesta lajiin
Työelämästä vanhuuseläkkeelle siirtyminen on merkittävä vaihe ihmisen elämässä. Siihen kuuluu sen ajankohtaan liittyvää hyödyn maksimoinnin järkeilyä ja toisaalta voimakkaita eron tunteita, irti päästämisen vaikeutta. Järki-ihmisiksi itsensä lukevat sanovat korostavansa ensinmainittua, kun taas tunneihmisiksi itsensä näkevät jälkimmäistä.
Itselleni eläkkeelle siirtyminen rehtorin virasta oli aikanaan tunteikas prosessi. Yritin toki olla myös järkevä. Hain eroa virastani heti, kun se oli mahdollista, jotta työnantajalla olisi mahdollisimman paljon aikaa järjestää työlleni jatkaja - tai ainakin paikalleni toinen. En suosittele samaa enää eläkkeelle siirtymistä harkitseville. Vaarana on tulla "elävänä haudatuksi", minkä itse koin.
Pikemminkin suosittelen tekemään tuon ilmoituksen vasta, kun se säädösten mukaan on viimeistään tehtävä. Tällä tavalla toimiessaan työntekijä säilyttää mahdollisimman pitkään oikeutensa työntekoon.
Alaisteni "elävänä hautaamisesta" ei mielestäni minua voi 30 vuotta kestäneen rehtoriurani aikana syyttää. Sen ymmärrän, etten osannut kuunnella jokaista eläkeikää lähestyvää alaistani oikein. Useimmat olivat valmiit siirtymään eläkkeelle, kun siihen oli mahdollisuus, mutta jotkut kokivat, ettei se ollut heidän oma valintansa. Minun olisi pitänyt rohkaista heitä jatkamaan vielä työuraansa. Niin toki opin kokemuksen myötä toimimaan.
Vanhuuseläkkeelle siirtyminen 60 vuoden ja kolmen kuukauden ikäisenä tammikuussa 2019 oli minulle kuitenkin jotakin, mihin olin vain paperilla valmis.
Kaipasin takaisin kouluun, mutta en rehtoriksi.
Sattuisiko matkustajien joukossa olemaan ketään lentotaitoista?
Elokuvassa Hei me lennetään! (Airplane) vuodelta 1980 Robert Hays esittää entistä taistelulentäjää, joka ottaa ohjat käsiinsä lentomiehistön kipristellessä ruokamyrkytyksen kourissa. Julie Hagertyn osana on olla mm. tyttöystävä, lentoemäntä ja perämies. Mukana sekoilee myös muita tähtiä kuten Leslie Nielsen.
Elokuvassa parodioidaan niin lentokatastrofeista kertovia elokuvia kuin kiihkouskovaisia, televisiomainoksia ja romanttista rakkauttakin.
Tietyssä elokuvan vaiheessa matkustajia rauhoitellaan kuulutuksella ”ei syytä hätään”, mutta samalla tiedustellen olisiko matkustajien joukossa sattumalta ketään, joka osaisi ohjata konetta. Tämä tietenkin aiheuttaa matkustajien joukossa paniikkia.
Kertaamatta tässä tuon elokuvan juonta sen tarkemmin totean, että tällainen henkilö löytyi ja elokuva päättyy onnellisesti.
Miten hyvä käsitys työyhteisön esihenkilöllä, esimerkiksi koulun rehtorilla, on siitä, mitä osaamista työyhteisöstä löytyy? Mitä vahvuuksia itse kullakin on?
Terveisiä sienimetsästä
Olen saanut taas viikonloppuna viettää useita tunteja sienimetsässä täällä Kustavin Etelä-Vartsalassa. Metsässä kulkiessani pohdin, miten onkaan helpompi havaita syötäväksi kelpaamattomat, jopa myrkylliset tai minulle vieraat sienilajit kuin esimerkiksi kanttarellit, joita juuri tähän aikaan vuodesta haluan löytää. Kuitenkin sanotaan, että kanttarellin osalta sienisato on tänä vuonna hyvä ja että se on hyvin yleinen koko maassa.
Väistämättä tämä pohdinta johtaa minut punnitsemaan ajattelun laatua negatiivisuuden ja positiivisuuden janalla näin toimintakauden alkaessa päiväkodeissa ja lukuvuoden alkaessa kouluissa. Työhön palataan henkisesti levänneinä ja johdon - toivon mukaan henkilöstöä osallistaen - laatimat suunnitelmat koetaan pikemminkin mahdollistaviksi kuin työn tuloksellisuuden esteiksi.
Niinpä on varsin huolestuttavaa, jos työntekijä jo tässä vaiheessa ei näe käyttöönsä saamissa resursseissa ja olosuhteissa edellytyksiä onnistumiselle. Kiinalaisen sananparren mukaan "ruukku tihkuu sitä, mitä se sisältää". Negatiiviset tunteet - samoin kuin positiivisetkin - tarttuvat työyhteisössä. En tarkoita, etteikö epäkohtia saisi tai pitäisi nostaa keskusteluun - päinvastoin. Tarkoitan joko tietoista tai tiedostamatonta negatiivisten rihmastojen rakentamista työyhteisössä. Tälle toiminnalle on tyypillistä istua pienen piirin pöytään ja ottaa puheeksi havaitsemansa epäkohta usein vielä piiloviesteihin kätkien, yleistäen ja minä-viestin käyttöä välttäen.
Koulutusvientiä harjoittamassa - samalla uutta oppimassa
Toukokuun 25. päivänä tapasin Seppo Ryösän kanssa Leicesterissä (UK) oman mentorimme Bill Griffithsin, joka oli onnistunut kutsumaan erään Paul Stonen kanssamme keskustelemaan mahdollisesta yhteistyöstä.
Paul Stone on Academy Trustin toimitusjohtaja. Trustiin kuuluu tietty joukko kouluja joiden taustalla trust toimii ohjaten, kehittäen ja ollen muutoinkin eri tavoin kouluilleen avuksi. Tavoitteena on ymmärtääkseni ensisijaisesti parempi koulujen johtaminen ja sitä kautta paremmat oppimistulokset. Trust ottaa koulujen budjeteista 4-8 % oman toimintansa pyörittämiseen.
Paul Stone on oman alueensa tunnettu ja arvostettu trustin ceo: häntä kuunnellaan.
Esittelimme tapaamisessa Rexit mentoroi™ -toimintamallin. Tarjosimme sitä trustille, mistä Paul Stone oli erittäin kiinnostunut. Arjen haasteista hänen toiminta-alueellaan päällimmäisenä jäi mieleen vaikeus löytää niin opettajia kuin rehtoreitakin.
Sivu 2 / 10