Sattuisiko matkustajien joukossa olemaan ketään lentotaitoista?
Elokuvassa Hei me lennetään! (Airplane) vuodelta 1980 Robert Hays esittää entistä taistelulentäjää, joka ottaa ohjat käsiinsä lentomiehistön kipristellessä ruokamyrkytyksen kourissa. Julie Hagertyn osana on olla mm. tyttöystävä, lentoemäntä ja perämies. Mukana sekoilee myös muita tähtiä kuten Leslie Nielsen.
Elokuvassa parodioidaan niin lentokatastrofeista kertovia elokuvia kuin kiihkouskovaisia, televisiomainoksia ja romanttista rakkauttakin.
Tietyssä elokuvan vaiheessa matkustajia rauhoitellaan kuulutuksella ”ei syytä hätään”, mutta samalla tiedustellen olisiko matkustajien joukossa sattumalta ketään, joka osaisi ohjata konetta. Tämä tietenkin aiheuttaa matkustajien joukossa paniikkia.
Kertaamatta tässä tuon elokuvan juonta sen tarkemmin totean, että tällainen henkilö löytyi ja elokuva päättyy onnellisesti.
Miten hyvä käsitys työyhteisön esihenkilöllä, esimerkiksi koulun rehtorilla, on siitä, mitä osaamista työyhteisöstä löytyy? Mitä vahvuuksia itse kullakin on?
Esihenkilön tulisi kartoittaa tämä osaaminen, eikä vain luottaa omiin tulkintoihinsa kunkin työntekijän vahvuuksista. Kartoituksella en nyt tarkoita mitään luotaan työntävää excel-taulukkoa tai kaikkia kunnan työntekijöitä varten laadittua kysymyspatteria vaan ihmisläheistä reflektiota hyödyntävää ja sitä kehittävää dialogia - esihenkilön ja työntekijän välistä keskustelua, jonka kumpikin kokee aidosti hyödylliseksi.
Työyhteisössä on paljon kätkettyä osaamista.
Elämä on opettanut. Työntekijän epätyypillinen työura on voinut opettaa; esimerkiksi toiminta ihan muulla alalla. Työntekijän harrastukset ovat opettaneet. Työntekijä on voinut kaikessa hiljaisuudessa täydentää opintojaan. Yli rajojen toteutuvan liikkuvuuden kautta kertyy osaamista, ks. OPH: Hidden competences.
Aina työntekijä ei ole itsekään tietoinen omista vahvuuksistaan. Esihenkilön tehtävä on olla tässä avuksi. Ja päinvastoin.
Myös mentoria tai työnohjaajaa voidaan tässä hyödyntää.
Kun työyhteisö tiedostaa jäsentensä osaamisen ja henkilökohtaiset vahvuudet, tulee mahdolliseksi tehdä yksiköstä tietoisesti itsensä näköinen, johon työntekijän on helppo sitoutua. Tuloksena on työpaikka, jossa ei vain käydä töissä.
Joskus tuntuu siltä, että esihenkilö suorastaan pelkää työntekijän vahvuuksien hyödyntämistä - ikäänkuin pullon henkeä, jota ei enää saisi pulloon takaisin, kun työnteko ei enää näyttäisi vain työnteolta, vaan olisi vahvistunutta osallisuutta työpaikan päätöksentekoon ja muuhun kehittämiseen.
Mihin minua johtajana sitten enää tarvittaisiin? Mitä, jos kaikki asiat eivät enää kiertäisi minun kauttani? Menettäisinkö otteen heistä?
Pelko on luonnollista. Mutta sillä ei saa johtaa. Esihenkilön pelko tarttuu henkilöstöön ja valtaa alaa.
Kuten muutkin tunteet, joita esihenkilö tuntee.
On siis hyvä tuntea, mitä tuntee.
- Jyrki Välimäki -