Terveisiä sienimetsästä
Olen saanut taas viikonloppuna viettää useita tunteja sienimetsässä täällä Kustavin Etelä-Vartsalassa. Metsässä kulkiessani pohdin, miten onkaan helpompi havaita syötäväksi kelpaamattomat, jopa myrkylliset tai minulle vieraat sienilajit kuin esimerkiksi kanttarellit, joita juuri tähän aikaan vuodesta haluan löytää. Kuitenkin sanotaan, että kanttarellin osalta sienisato on tänä vuonna hyvä ja että se on hyvin yleinen koko maassa.
Väistämättä tämä pohdinta johtaa minut punnitsemaan ajattelun laatua negatiivisuuden ja positiivisuuden janalla näin toimintakauden alkaessa päiväkodeissa ja lukuvuoden alkaessa kouluissa. Työhön palataan henkisesti levänneinä ja johdon - toivon mukaan henkilöstöä osallistaen - laatimat suunnitelmat koetaan pikemminkin mahdollistaviksi kuin työn tuloksellisuuden esteiksi.
Niinpä on varsin huolestuttavaa, jos työntekijä jo tässä vaiheessa ei näe käyttöönsä saamissa resursseissa ja olosuhteissa edellytyksiä onnistumiselle. Kiinalaisen sananparren mukaan "ruukku tihkuu sitä, mitä se sisältää". Negatiiviset tunteet - samoin kuin positiivisetkin - tarttuvat työyhteisössä. En tarkoita, etteikö epäkohtia saisi tai pitäisi nostaa keskusteluun - päinvastoin. Tarkoitan joko tietoista tai tiedostamatonta negatiivisten rihmastojen rakentamista työyhteisössä. Tälle toiminnalle on tyypillistä istua pienen piirin pöytään ja ottaa puheeksi havaitsemansa epäkohta usein vielä piiloviesteihin kätkien, yleistäen ja minä-viestin käyttöä välttäen.
Lukuvuoden ja toimintakauden käynnistyessä toivon mukaan työyhteisö kertaa toiminnalleen määrittelemänsä arvot ja työnsä vaikuttavuuden kannalta tärkeät yhteisön pelisäännöt; miten meillä toimitaan suhteessa kollegoihin ja muuhun henkilöstöön, lapsiin ja nuoriin, heidän vanhempiinsa.
Mielestäni on mahdotonta toimia työyhteisössä, jos omat arvot ovat ristiriidassa työyhteisön pelisääntöjen kanssa; ne kun kumpuavat vahvasti arvoista. Tästä seuraa työyhteisön arkeen tilanteita, joista on vaikea päätellä, miten on sovittu meneteltävän. Jos taas arvot eivät ole ristiriidassa, tulee työyhteisössä keskustella siitä, mikä estää sitoutumisen yhteisesti sovittuihin käytäntöihin.
Meille on opetettu, että pitäisi (vähän) ajatella, mitä sanoo.
Se ei riitä.
Pitäisi ajatella (paljon), mitä ajattelee ja tuntea, mitä tuntee.
Valtakunnan politiikassa ajankohtainen rasismi-keskustelu on tästä hyvä huono esimerkki. Ministerin lausuma "anteeks" - vrt. oppilas, jolla on kiire välitunnilla jatkamaan leikkejään - ei ole juuri minkään arvoinen, kun hän sisimmässään ajattelee, ettei hänen lausumillaan ole mitään tekemistä hänen nykyisen tehtävänsä kanssa.
Vuorokaudessa on 24 tuntia; on vaikea ajatella, että niin arvopohjaisissa tehtävissä kuin ministeri, rehtori, opettaja ja koulunkäynninohjaaja, vain työhön varatun kolmanneksen - kahdeksan tuntia - henkilöllä olisi päätöksenteon ja valintojen pohjana tietyt arvot ja lopun aikaa häntä ohjaisivat tykkänään toiset arvot.
Arvokeskustelun käsitteenä kohtasin ensimmäisen kerran jonkin lukuisista opetussuunnitelmaprosesseista yhteydessä. Kollegani soitti ja kysyi, joko meillä on käyty arvokeskustelu. Vastasin, että se käytäisiin tulevan viikon maanantaina klo 14-15.
Nyt hymyilyttää.
Myöhemmin ymmärsin, että jokainen työyhteisössä käytävä keskustelu tavallaan on arvokeskustelu. Ja että keskustelulle on työyhteisön rakenteissa varattava aikaa. Tämän asian palautuminen mieleeni lienee tärkeintä, mitä sienikoriini tänä viikonloppuna onnistuin saamaan.
- Jyrki Välimäki -