Metsä
Lähdin taas aamulla australianterrieri Kassun kanssa Kustavin Etelä-Vartsalassa Kirkkolenkille. Nimensä se on minun ja vaimoni puheessa saanut siitä, että usein lenkkimme ajoittuu sunnuntaiaamuun - juuri kirkonmenojen aikaan. Yhtään kirkkoa reitillämme ei ole; välillä metsää tien kummankin puolen, välillä metsää, mutta ei tietä, välillä peltoa tien kummankin puolen, välillä näkyy meri.
Kun vuosia sitten kuljimme tämän lenkin ensimmäisen kerran, matka tuntui loputtoman pitkältä ja pidimme reitin kiertämistä saavutuksena. Vuosi vuodelta ja kerta kerralta reitti on mielessämme lyhentynyt samalla kun se on tullut hyvin tutuksi.
Samoin on käynyt metsän, jonka ympäri reittimme kiertää. Aluksi minun oli perin vaikea hahmottaa se ja usein eksyin sinne. Toki aina löysin sieltä pois, muutenhan en olisi tätä tässä kirjoittamassa. Vuodet kuluivat ja mitä useammin olimme metsässä lenkkeilleet mm. sieniä keräten ja suolla karpaloita poimien, sitä varmemmiksi kulkijoiksi tulimme. Samalla kun metsä kävi tutummaksi, se samalla ikäänkuin pieneni.
En kuitenkaan voi sanoa tuntevani sen ”kuin omat taskuni”. Joka talvi maanomistajat suorittavat alueella hakkuita ja taas keväällä ennen niin tutun paikan löytäminen tuntuu mahdottomalta. Syksyllä edellisenä vuonna hyväksi osoittautunut sienipaikka pitää unohtaa ja yrittää löytää metsästä uusi sellainen.
Taas kerran pohdin näitä juttuja enkä voinut välttyä näkemästä edellä kuvaamaani käyttökelpoisena metaforana oppilaitosjohdon mentorin tai työnohjaajan rooliini.
Metsään liittyy useita sanontoja. Tässä joitakin mieleeni lenkin aikana palauttamiani:
”Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa.” Työyhteisössä toisaalta haasteena näen sen, että varsin moni haluaa olla juuri se metsä, kun kuitenkin meidän tulisi ottaa se metsään huutajan rooli.
”Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.” Mielestäni työyhteisöllä pitää olla kuitenkin riittävän haastavat itsensä kehittämistavoitteet - muuten voi käydä niin, ettei edes yllä katajaan kapsahtamaan.
”Nähdä metsä puilta”. Ymmärrän sen niin, että meidän tulisi pyrkiä hahmottamaan suuria kokonaisuuksia, nähdä asioissa yhteinen etu, olla etsimättä eroavaisuuksia. Tämän päivän yksilöllisyyttä korostavassa koulussa ymmärrän henkilöstöä ohjattavan ”näkemään puut metsältä”. Ryhmät näyttäytyvät siten ahdistavan heterogeenisinä ns. tavallisten oppijoiden jäädessä vähemmistöön. Pitäisikö sittenkin enemmän pyrkiä näkemään, mitä samaa ja yhdistävää - ja näin hyödynnettävää - on oppijoissa?
Kuvaannollisissa fraaseissa on valinnanvaraa, kun asiat kehittyvät huonoon suuntaan: ”mennä metsään”, ”mennä puihin”, ”päin puuta”, ”päin honkia”, ”suksia kuuseen”, ”olla hakoteillä” - ymmärtääkseni pitkospuilla.
Harva työyhteisö on välttynyt keskusteluissaan - usein virallisten keskustelujen ulkopuolella - kuulemasta, kuinka taas edetään ”pylly edellä puuhun” tai kuinka ”puhutaan pajunköyttä” tai ”puuta heinää”.
Oppilaitosjohdon mentorina ja työnohjaajana hyvän sananparren käyttäminen on asian kiteyttämistä tai puheen höystämistä. Oikealla hetkellä täytyy osata ”kiskoa niintä puunkuoresta”, muuten ”ei päästä puusta pitkään”.
- Jyrki Välimäki -