Metsä
Lähdin taas aamulla australianterrieri Kassun kanssa Kustavin Etelä-Vartsalassa Kirkkolenkille. Nimensä se on minun ja vaimoni puheessa saanut siitä, että usein lenkkimme ajoittuu sunnuntaiaamuun - juuri kirkonmenojen aikaan. Yhtään kirkkoa reitillämme ei ole; välillä metsää tien kummankin puolen, välillä metsää, mutta ei tietä, välillä peltoa tien kummankin puolen, välillä näkyy meri.
Kun vuosia sitten kuljimme tämän lenkin ensimmäisen kerran, matka tuntui loputtoman pitkältä ja pidimme reitin kiertämistä saavutuksena. Vuosi vuodelta ja kerta kerralta reitti on mielessämme lyhentynyt samalla kun se on tullut hyvin tutuksi.
Samoin on käynyt metsän, jonka ympäri reittimme kiertää. Aluksi minun oli perin vaikea hahmottaa se ja usein eksyin sinne. Toki aina löysin sieltä pois, muutenhan en olisi tätä tässä kirjoittamassa. Vuodet kuluivat ja mitä useammin olimme metsässä lenkkeilleet mm. sieniä keräten ja suolla karpaloita poimien, sitä varmemmiksi kulkijoiksi tulimme. Samalla kun metsä kävi tutummaksi, se samalla ikäänkuin pieneni.
En kuitenkaan voi sanoa tuntevani sen ”kuin omat taskuni”. Joka talvi maanomistajat suorittavat alueella hakkuita ja taas keväällä ennen niin tutun paikan löytäminen tuntuu mahdottomalta. Syksyllä edellisenä vuonna hyväksi osoittautunut sienipaikka pitää unohtaa ja yrittää löytää metsästä uusi sellainen.
Taas kerran pohdin näitä juttuja enkä voinut välttyä näkemästä edellä kuvaamaani käyttökelpoisena metaforana oppilaitosjohdon mentorin tai työnohjaajan rooliini.
Jääkiekkojoukkueen valmentamisesta
Huomaan mielelläni käyttäväni mentoroinnissa metaforaa jääkiekko-ottelusta ja -joukkueesta pyrkiessäni olemaan avuksi yksittäisen koulun kehittämisessä.
Olen yrittänyt perehtyä jääkiekkoon hyödyntämällä lajiin liittyvää moniäänisyyttä.
Vuosi sitten kävin Seppo Ryösän kanssa tapaamassa Baijerissa Aleksi Rantalaa - kaarinalaista jääkiekkotuomaria - työn touhussa. Aleksi oli vielä viime kaudella yksi DEL-liigan päätuomareista ja seurasimme häntä yhden viikonvaihteen, johon kuului mm. kaksi ottelua. Viikonlopun aikana ja vielä sen jälkeenkin meillä oli mahdollisuus keskustella Aleksin kanssa mm. erotuomareiden työnjaosta kentällä, vuorovaikutuksesta pelin aikana sen eri osapuolten kesken, päätöksenteosta, virheiden tekemisestä ja tunteiden johtamisesta.
Tänä syksynä yhdessä Anne Alhon ja Seppo Ryösän kanssa onnistuin tapaamaan Klotenissa, Zürichin naapurissa, Kimmo Rintasen, joka toimii Kloten Flyers -nimisen joukkueen apuvalmentajana Sveitsin pääsarjassa.
Tunteiden ja tunnetaitojen pohdintaa
Kuva: Ari-Matti Ruuska, Turun Sanomat 13.3.2023
Urheilussa - niin urheilemisessa kuin sen seuraamisessakin - ovat tunteet vahvasti läsnä. Talven kotimaisissa palloilusarjoissa, joihin Liigakin lasketaan, eletään mestarit ratkaisevaa play offs -aikaa ja olen siihen liittyvästä uutisoinnista poiminut kaksi tähän kontekstiin kiinnostavalta kuulostavaa tunnetta: häpeä ja sääli.
Turun Palloseuran päävalmentaja Jussi Ahokas totesi ennen tappioon päättynyttä Porin Ässiä vastaa käytyä ottelusarjaa näin:
”Joukkueen päällä on koko kauden ajan ollut häpeän tunne siitä, että olemme pelanneet niin ailahtelevaisesti. Nyt sitä ei enää tarvitse tuntea, vaan voi nauttia pelaamisesta. Hyvän kevään pelaamalla runkosarjan häpeän pystyy pyyhkimään pois. Keskitymme nyt vain tähän hetkeen.”
Häpeä muistuttaa meitä siitä, miten epätäydellisiä ja erehtyväisiä jokainen meistä on. Joskus häpeän tunne voi kuitenkin korostuneena haitata elämää - niin kaukalossa kuin sen ulkopuolellakin.
Joskus myös häpeä ja syyllisyys sekoitetaan toisiinsa. Häpeä on kuitenkin syyllisyyttä kokonaisvaltaisempi tunne. Syyllisyys kohdistuu yleensä johonkin tekoon, ja lohdullista siinä on se, että tekoon kohdistuva vääryys on usein mahdollista korjata. Mutta häpeän tunne kohdistuu ihmiseen itseensä. Se on ihmisen oma tunne siitä, että olisi jotenkin arvoton tai vääränlainen. Siksi häpeän tunne on vaikeampi kuin syyllisyys.
Häpeän käsittelyssä hyvä työkalu on puhuminen. Se vaatii rohkeutta. Olen jo tästäkin syystä taas ylpeä Tepsistä, vaikka kausi päättyikin pelillisesti liian aikaisin.
Hyvä johtaminen on yhteiseen tunnetilaan asettumista ja tunteiden ilmaisemista.(Juuti, Vuorela 2015)
Pakollinen pysäyttäminen
Pakollinen pysäyttäminen -liikennemerkin eli STOP-merkin huomiotta jättäminen tiesi aikanaan autokoulun ns. inssiajon automaattista hylkäystä. Vaikka nykyään tuohon sääntöön monet autoilijoista suhtautuvat sananmukaisesti liukuen, tiedän sen käyvän pahasti kukkarolle, kun kohdalle osuu poliisin liikenteen valvonta.
Ei siis riitä, että hiljentää vauhtia. On todellakin pysäytettävä ajoneuvo. Sen lisäksi autoilijan on tehtävä havainto, ettei vasemmalta tai oikealta tule ketään. Pään pitää kääntyä.
STOP-merkki on paikassa, jossa on erittäin huono näkyvyys. Ainoa mahdollisuus nähdä niin pyöräilijät, kävelijät kuin muut autotkin on, että autoilija pysäyttää autonsa.
Päiväkodin johtaja tai peruskoulun rehtori kohtaa työssään STOP-merkkejä, mutta kokee, ettei hänellä ole aikaa pysähtyä. Näitä merkkejä hänen reitilleen tarjoavat hänen henkilöstönsä ja yksikön lapset, oppilaat. Myös hänen oma kehonsa saattaa näitä merkkejä hänelle tarjota. Mutta hänellä ei ole aikaa pysähtyä. ”Hiljennän ja multitaskaan - enempään ei ole varaa.”
Ei riitä. Niin paljon niin tärkeää jää silloin näkemättä, tunnistamatta ja oivaltamatta. Ja mikä pahinta, osa STOP-merkeistä jää kokonaan havaitsematta.
Sivu 3 / 10