Jarrumiehen ajatuksia
Kaarinan Piikkiössä sijaitsevan Kavantolan tilan mailla ystäväni Pasi Vesterinen - westarit.fi - tarjoaa zip line -elämyksiä. Vaijeriliuku on viritetty kulkemaan kauniin lammen yli. Liuku kestää runsaan puoli minuuttia. Elämyksen toteuttamiseen tarvitaan henkilökuntaa vähintään kaksi: toinen lähettää liukujan matkaan ja toinen ottaa hänet vastaan huolehtien oikein ajoitetusta ja mitoitetusta jarrutuksesta.
Perillä olevalle lavalle saapuvan liukujan vauhtia jarrutetaan köydellä, jonka toinen pää on kiinni ”rissassa”, joka liikkuu vaijerissa. Lähettäjä ja jarruttaja ovat toisiinsa yhteydessä radiopuhelimen avulla.
Eilen sain toimia jarruttajana. Olen toki harjoitellut sitä aiemminkin, mutta aina kokeneen jarruttajan läsnä ollessa. Nyt olin yksin.
Seitsemän hengen ryhmälle tuntui liuku olevan positiivinen elämys; useimmat hyödynsivät tilaisuutensa kolme kertaa.
Joitakin tuntui haittaavan se, että liu’un aikana he joutuivat pyörivään liikkeeseen, jotkut taas tuntuivat hakeneen sitä liu’un aikana.
Kun itse pääsin alkujännityksestä, huomasin pohtivani tarjoamamme elämyksen rakennetta - toki samalla tehtävääni keskittyen. Pohdin minun ja Pasin välistä työnjakoa ja vuorovaikutuksen merkitystä välillämme tapahtuman eri vaiheissa ja sitä miten tuo kaikki näyttäytyy asiakkaille onnistuessaan ja miten se näyttäytyisi heille siinä epäonnistuessamme.
Tämä pohdinta johdatti minut tarkastelemaan työtäni oppilaitosjohdon mentorina.
Mentorina työskentelen hyvin usein koulunsa johtamistehtävän jakavan kahden tai kolmen rehtorin kanssa.
Rehtorin ja apulaisrehtorin on tultava toimeen keskenään. Ammatillisen vuorovaikutuksen heidän välillään tulee toimia, koska he ovat riippuvaisia toisistaan. Tämä ei aina ole helppoa. Lähtökohdat yhteistyölle vaihtelevat. Harvoin he pääsevät valitsemaan toisensa eivätkä he näin ollen ole esimerkiksi temperamentiltaan samanlaiset. Vaikka sanotaan, että vastakohdat täydentävät toisiaan, niin kovin harva todennäköisesti ymmärtäisi valita työparikseen itsensä vastakohdan, jos siihen olisi valtuudet. ”Lähettäjä ja matkaan saattaja” ei siis tulisi valinneeksi ”jarruttajaa”, vaikka kumpaakin tarvitaan koulun arjessa ja sen kehittämisessä.
Nämä eri puolet on sitten vain rehtoreiden löydettävä itsestään. Tässä pyrin mentorina toimimaan avuksi tuomalla keskusteluihimme työkaluja reflektointiin.
Hyvin toimivassa työn- ja vastuunjaossa kumpikaan tai kukaan ei katso toista ylös- eikä alaspäin, vaikka tehtävänimikkeessä on apulais-etuliite tai se puuttuu.
Mentorina tehtäväni on ensisijaisesti olla edistämässä rehtoreiden välistä dialogia. Sitä, että he puhuvat keskenään myös vaikeista asioista; esimerkiksi siitä, mitä he odottavat toisiltaan.
Ammatillisen vuorovaikutuksen tulee toki toimia suhteessa henkilöstöön yhtä lailla. Tässä - niinkuin kaikessa - rehtorit ovat esikuvia, joiden merkitys yksikön hyvään ammatiliseen ilmapiiriin on ratkaiseva. Rehtorit ovat paljon vartijoita.
Onneksi heillä on toisensa.
- Jyrki Välimäki -