Pedagoginen vapaus

Erittäin paljon arvostamani entinen kollegani Martti Hellström kirjoitti vuonna 2016 Hellström: Pedagogiikkaa ja koulupolitiikkaa -palstalleen kirjoituksen otsikolla Didaktinen vapaus. 

Teema oli tuolloin erityisen ajankohtainen: juuri tuohon aikaan maamme peruskouluissa alettiin asteittain noudattaa opetussuunnitelmia, jotka oli laadittu Opetushallituksen vuonna 2014 kuntiin opetussuunnitelmatyön pohjaksi antamia perusteita noudattaen. 

Hellström toteaa: ”Didaktinen vapaus on liikkumatilaa, jonka opettajuus on Suomessa saanut  ja ottanut.  Sillä on historialliset perusteensa.” Tämän jälkeen hän oppineena miehenä ansiokkaasti kuvaa tuon liikkumatilan historiaa 1800-luvulta lähtien aina 2000-luvulle, josta hän toteaa, etteivät opetussuunnitelman perusteet 2004 - samoin kuin vuoden 2014 - käytä käsitettä didaktinen vapaus. Hellströmin mukaan ”Liikkumatilaa on 90-luvun jälkeen kavennettu opettajilta, kouluilta ja kunnilta.  Mutta yhä sitä on, eikä se sillä poistu, että ops ei siitä puhu.”

Rehtorina sain tutustua varsin kattavasti eri Euroopan maiden kouluihin EU:n Erasmus+ -ohjelman sekä sen edeltäjien Sokrates I ja II -ohjelmien ja Life long learning -ohjelman tuella. Havaitsin, että didaktinen vapaus on varsin suomalainen vapauden laji. Opettajan arki on muualla kokemukseni mukaan varsin kontrolloitua, eikä edellä kuvattua liikkumatilaa juuri ole. 

Suomalaista opettajainkoulutusta arvostetaan. Se on taannut opettajille tietyn autonomian harjoittaa ammattiaan, jota yhteiskunta arvostaa - enemmän kuin maissa, joissa arvostus on vähäisempää ja opettajan ammatti näin ollen vähemmän tavoiteltavaa.

”Meillä on pitkä didaktiikan perinne”, toteaa Martti Hellström.

Koulukielessä käytetympi didaktisen vapauden vastine lienee pedagoginen vapaus. Kuten vapaus arvona yleensäkin niin tämäkin on jotakin, mistä tulee pitää kiinni ja mitä tulee puolustaa tai  jotakin, mitä tulee tavoitella - riippuen ajasta ja olosuhteista.

Opettajan pedagogisella vapaudella on kuitenkin selkeät rajat. Työtä määrittävät joukko lakeja ja asetuksia - perusopetuslaki ja -asetus esimerkkeinä mainittakoon. Opettajalla on työnantaja - useimmiten kunta - ja opettajalla on virkamiehenä tietyt velvoitteet työnantajaansa kohtaan. Opettajan tulee noudattaa opetussuunnitelmaa ja hänen tulee kyetä perustelemaan arjen valintansa ja ratkaisunsa tästä lähtökohdasta käsin. ”Pedagogisen vapauden ansiosta opettajalla on mahdollisuus luoda opetussuunnitelma opetukseksi, puhaltaa sen teksti henkiin”, kuten Hellström sen osuvasti ilmaisee.

Opettaminen ei ole opettajan yksityisasia.

Vuoden 2021 viimeisellä viikolla HS julkaisi kaksi ansiokasta mielipidekirjoitusta opettajien välisistä (taso)eroista. Marika Toivolan kirjoitus oli inspiroinut Maarit Korhosta. 

HS liittyi keskusteluun peräti pääkirjoituksen muodossa pian vuoden vaihduttua (6.1.2022). Pääkirjoituksessa todetaan lopuksi hyvin osuvasti:"Osa opettajien eroista perustuu yksilöllisiin ominaisuuksiin, mutta paljon riippuu ympäristöstä - koulusta ja sen hengestä. Kehittyäkseen ja kukoistaakseen opettajat tarvitsevat innostavaa ja kannustavaa henkeä, ihan niinkuin oppilaatkin. Se on opettajien avaaman keskustelun tärkeä viesti.” 

Ks. https://www.facebook.com/rexitmentoroi

Keskustelu jatkui vielä televisiossa viime viikolla: MTV 3:n aamussa Marika Toivola

Opettajan pedagogista vapautta säätelee siis myös hänen työpaikkansa toimintakulttuuri. Kummankin edellä mainitun opettajan kirjoituksessa jälleen kerran koulun pedagogisen johtamisen merkitystä korostetaan.

Martti Hellström perusteli kirjoituksensa ajankohtaisuutta vuonna 2016 uusien opetussuunnitelmien jalkauttamisella ja sisäänajolla. On hämmentävää, että samasta syystä  pedagogisen vapauden teema on ajankohtainen tänäänkin vaikka opettajien työtä peruskouluissa edelleenkin ohjaavat nuo samat vuoden 2014 opetussuunnitelman perusteet. Koulujen välillä on suuria eroja. Monessa koulussa ”uusi” opetussuunnitelma on vielä varsin vieras.

Opettajan pedagogista vapautta rajoittavat myös oppilaat. Voidaan leikin varjolla sanoa, että ”opettaminen olisi ihan hauskaa, jos ei olisi noita oppilaita”.

Myös oppilaiden vanhempien odotukset rajoittavat opettajan pedagogisen vapauden tunnetta. Usein nämä odotukset perustuvat vanhempien omiin kokemuksiin koulusta. Muistot ovat positiviiset ja osittain ajan kultaamat. Vanhempien on vaikea ymmärtää nykykoulun ”vouhotuksia” itseohjautuvuuksineen, varsinkin kun tiedottaminen on puutteellista - tiedon jäädessä välillä iltapäivälehtien lööppien varaan. Toisaalta vanhemmat ovat saattaneet omaksua uuden opetussuunnitelman paremmin kuin opettaja, mikä tietenkin rajoittaa rehtorin tai yksittäisen opettajan harhaista kuvaa pedagogisesta vapaudesta.

Myös olosuhteet ja resurssit rajoittavat opettajan pedagogista vapautta, mutta totuuden nimessä näiden taakse on liian helppo mennä. 1990-luvun alussa Viron juuri saatua itsenäisyytensä takaisin eräs virolainen rehtori sanoi suomalaiselle kollegalleen:”Teiltä Suomessa puuttuu yksi olennainen koulun kehittämisen elementti - rahan puute.”

Merkittävin pedagogisen vapauden rajoittaja on kuitenkin useimmiten opettaja itse. Kokemukseni mukaan vedotessaan vapauteen, hän samalla äänestää vapautta vastaan;  kahlitsee itsensä ja ajattelunsa kouluun, jota ei enää ole, jos nyt koskaan olikaan - virallisesti. 

Suomessa on perinteisesti ajateltu, että opettaja tekee työtään persoonallaan. Opettajat ovat ja saavat luvan olla erilaisia. Tämä on hyvä periaate, kun asiat sujuvat. Haasteet taas liittyvät usein vuorovaikutustaitoihin, jotka eivät iän ja työkokemuksen myötä itsestään kehity, vaan niitä tulee tietoisesti jokaisen kehittää - itsessään. Toteamus ”kemiat eivät kohtaa” on yksi tavallisimmista arkikielen väitteistä, jonka sisältö ei saa tukea tieteestä (Talvio, Klemola 2017). 

”Kun saisi vain rauhassa opettaa” on nykykoulussa hyvin perusteltu huokaus, joka pitää ottaa vakavasti. On tärkeää, että koulussa keskustellaan perustehtävästä ja nöyrästi palaamalla työtä ohjaaviin normeihin luodaan yhteinen ymmärrys pedagogisesta vapaudesta. 

- Jyrki Välimäki -