Suomi kilpailemaan kullasta?
Tätä kirjoittaessani jalkapallon MM-kisat - The World Cup - ovat meneillään Pohjois-Amerikassa. Ollaan ratkomassa jäljelle jääviä kuuttatoista maata. Kestomenestyjjnä pidetyistä Euroopan maista mm. Hollanti, Ruotsi ja Saksa ovat pudonneet pois. Italia ei päässyt lainkaan kisoihin.
Ainakin näissä maissa keskustelu käy kuumana. Syitä ja syyllisiä katastrofiin etsitään, löydetään ja sormella osoitetaan. Suomi ei mukaan näihinkään MM-kisoihin päässyt, mikä toki oli pettymys, mutta sitä ei yhtä lailla koettu romahduksena.
Sen sijaan romahdukseksi olemme kokeneet asemiemme menettämisen kansainvälisissä koulutuksen PISA-vertailuissa, joissa lajina jalkapallon sijaan ovat oppimistulokset matematiikassa, lukutaidossa ja luonnontieteissä.
Rexit mentoroi™ -tiimin näkemyksen mukaan oppilaiden ja opetushenkilöstön hyvinvointi on edellytys hyville oppimistuloksille. Vieläpä niin, että opetushenkilöstön hyvinvointi on edellytys oppilaiden hyvinvoinnille. Esitämme nyt itsellemme oppilaitosjohdon mentoreina neljä kysymystä, joihin vastaamalla pyrimme kertomaan, mitä nyt tulisi tehdä.
Opetusryhmien pienentäminen ratkaisee kaiken?
Vaatimus yhä pienemmistä opetusryhmistä perustuu aikuisen tarpeeseen vastata yksittäisen oppilaan oppimisen edellytyksiin. Samalla yhä pienemmät opetusryhmät voivat muodostua haasteellisiksi lapsen tai nuoren sosiaalisen kehityksen ja koulussa viihtymisen kannalta, kun sosiaalisten kontaktien määrä on entistä rajoittuneempi.
Hyvinvoinnin edistämisen onkin perustuttava koko yksikön yhteisöllisyyteen. Koulun toimintakulttuuria on kehitettävä kouluna - yhdessä - hyvinvointia edistäväksi yli luokka- ja luokka-asterajojen.
Mikä on koulun perustehtävä?
On välttämätöntä, että keskustelemme perustehtävästä, joka perusopetuslain 2§:n mukaan on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja yhteiskunnan eettisiksi jäseniksi sekä opettaa elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Koulun tulee tarjota kaikille yhdenvertainen yleissivistys ja jatko-opintokelpoisuus toimien samalla tiiviissä yhteistyössä kotien kanssa.
Opetus- ja kulttuuriministeriön johdolla on laadittu visio tulevaisuuden peruskoululle: ks. Peruskoulu 2045 Visiossa korostuvat hyvinvointi oppimisen perustana ja tuloksena ja yhteistyön vahvistaminen kotien ja muiden toimijoiden kanssa.
Ammatillisen vuorovaikutuksen kautta uskomme yhteisen näkemyksen perustehtävästä täsmentyvän ja konkretisoituvan. Kouluun tulee luoda vuorovaikutusta edistävät ja ylläpitävät rakenteet.
Tämä kolmio kuvaa osuvasti koulun toimintakulttuurin kehittämisen lähtökohtia:
Miten (väärin)ymmärrämme pedagogisen vapauden?
Opetusryhmän oppimistulosten kannalta on tärkeää luokan- ja aineenopettajien, erityisopettajien, S2-opettajien, ohjaajien ja jokaisen muun nyt mainitsematta jääneen asiantuntijan yhteistyön laatu. Roolien tulee olla selkeät, jota ei kuitenkaan pidä ymmärtää niin, että jokainen toimii tahollaan. Yhteisopettajuutta tulee kehittää, siihen tulee rohkaista, ellei jopa pakottaa.
Resursseja haaskataan, jos koulun rakenteet eivät mahdollista yhteissuunnittelua. Sille on raivattava säännöllinen ja riittävä aika.
Onko hyväksyttyä olla keskeneräinen?
Kokemuksemme mukaan kouluissa on paljon osaamista, mutta vähän rakenteita sen jakamiseen henkilöstön kesken - toinen toiselta oppimiseen mm. mitä tulee opetuksen eriyttämiseen. Uusien opettajien työhön ohjaukseen tulee kiinnittää erityistä huomiota. Maamme opettajainkoulutusta on arvostettu ja edelleen sitä tulee arvostaa, mutta samalla pitää ymmärtää, että opettajan ammatin menestyksekäs hoitaminen edellyttää mahdollisuutta oppia kouluarjessa. Tästä uusi opettaja ei kuitenkaan selviä yksin.
Ohjaajat ovat hyvin heterogeeninen ryhmä, vaikka kaikki olisivatkin suorittaneet saman, tehtävän edellyttämän, tutkinnon. Myös heidän kohdallaan voidaan todeta, että arki opettaa. Mutta ei yksin. Tarvitaan mahdollisuus reflektointiin, johon työnohjaus ammattitaitoisen työnohjaajan johdolla on erinomainen työkalu.
Vaikka osaisimmekin jakaa osaamistamme työyhteisössämme ja luodut rakenteet sen mahdollistaisivat ja jopa meiltä sitä edellyttäisivät, meillä voi olla tarve koulun ulkopuoliseen täydennyskoulutukseen. Tällöin meidän tulisi hyväksyä se tosiasia, että aina se, mitä haluamme, ei ole sitä, mitä me tarvitsemme. Kuulluksi tuleminen esimerkiksi kehityskeskustelussa on tärkeä motivaatiotekijä, mutta täydennyskoulutusresurssien suuntaamisessa tulisi hyödyntää tiedolla johtamista ja koulutuksen tulisi palvella kulloinkin asetettuja kehittämis- ja kehittymistarpeita.
Jotta täydennyskoulutus olisi vaikuttavaa, se tarvitsee tuekseen keskustelua, koulutuksen annin yhteistä purkua kollegoiden ja esihenkilön kanssa. Tällainen dialogi edellyttää harjoittelua ja sen johtaminen osaamista, missä mentorin on mahdollista toimia esihenkilön tukena.
- Jyrki Välimäki -